Joka kevät tuntuu yhtä mukavalta saada vene vesille ja päästä mökkisaareen ensimmäistä kertaa. Jossain mielensopukoissa alkaa soida laulu: ”Rintaani rauhan niin tyynen mä saan, Saimaa on illalla kauneimmillaan”. Tutut tuoksut toivottavat tervetulleeksi mökin oven avaajan. Kaikki hyvin.
Tällaisissa tunnelmissa oli nukuttu pari yötä, kun aamulla rannassa kelluva kalvo hälytti meidät saaren asukkaat hetkessä hereille. Mitä tämä on? Ei se ole öljyä, ei vaikuttanut polttoaineeltakaan, mutta selvästi jotakin Saimaaseen kuulumatonta. Netin keskustelupalstalla joku raportoi koko Saimaan olevan rasvaisen nokikalvon peitossa. Paikallinen ELY-keskus lupasi jonkun ottavan näytteet ja selvittävän, mistä on kysymys.
Olen aina ihastellut veden kirkkautta mökkirannassa. Tuntui surulliselta tajuta, että joku voisi omalla piittaamattomuudellaan viedä sen ilon monelta Saimaan rannoilla pysyvää tai vapaa-ajan asuntoa käyttävältä. Jos vedet likaantuisivat oikein kunnolla, olisi suurin ilo mökkeilystä mennyt.
Itse asiassa me täällä Suomessa olemme onnellisessa asemassa. Meidän maastamme suurin osa on edelleen erittäin puhdas. Kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin. Varsinkin Kiinassa ja Intiassa ja vastaavissa teollistuvissa maissa käydessään pystyy tuskin järkytykseltään puhumaankaan saasteista.
Vielä suurempi järkytys minulle oli joskus sen havaitseminen, miten nopeasti omakin silmä tottui noissa maissa vallitsevaan surkeuteen ja alkoi pitää sitä, jos nyt ei ihan asiaan kuuluvana, niin jotenkin osana yleistä kuvaa siellä päin maailmaa liikuttaessa. Saastumisen määrä ja pilaantuneiden alueiden laajuus tuntui musertavalta. Mistä reunasta aloittaisi? Mitä tekisi ensin, jos se olisi minun maani?
Iso osa sikäläisistä ihmisistä ei pystyisi ymmärtämään, jos yrittäisin kertoa heille Suomen luonnon puhtaudesta tai Saimaan mökkirannan veden kirkkaudesta. Ja nyt siinä kellui jotain siihen kuulumatonta.
En ole ollut lapsesta alkaen luonnonsuojelija tai kavunnut koskaan barrikadeille vihreiden arvojen puolustajien rinnalla. Olen kuitenkin tottunut liikkumaan ja pärjäämään luonnossa, purjehtinut yli kymmenen kesää Saimalla yöpyen saarten rannoissa. Nyt olen viettänyt jo viisitoista kesää saaressa mökkiläisenäkin. Omat lapset ovat siinä sivussa oppineet tekemään tulet, tunnistamaan lintuja ja nauttimaan luonnossa olosta. Ymmärtääkö meistä kukaan, minkä aarteen olemme saaneet?
Ja nyt minua huolestuttaa, että joku voisi pilata meiltä tämän. Kun keskustelen asiakkaitteni kanssa, puhumme usein siitä, että erilaiset ympäristöasiat saattavat olla liiketoiminnan kannalta joko riski tai mahdollisuus. Energiatehokkuuden parantaminen pienentää kustannuksia. Ehkäpä ympäristöinnovaatiot voisivat tuoda uusia asiakkaita ja kasvattaa liikevaihtoa.
Kun katselen omien lasteni kanssa mökkirannassa veden pinnalla kelluvaa kalvoa, mielessä liikkuvat paljon yksityisemmät ajatukset. Itse asiassa siellä liikkuvat tunteet: ilot ja surut, pettymykset tai onnen tuntemukset. Syvä sisäinen rauha tuo taas pintaan laulun sanat Saimaasta, joka on illalla kauneimmillaan. Saisimmepa nauttia siitä vielä pitkään, saisivatpa tulevatkin polvet kokea saman. Mökki ja minä olemme yhtä.
Sirpa Juutinen

Viimeisimmät kommentit