PwC:n yritysvastuupalvelut -blogi

Mökki ja minä

Joka kevät tuntuu yhtä mukavalta saada vene vesille ja päästä mökkisaareen ensimmäistä kertaa. Jossain mielensopukoissa alkaa soida laulu: ”Rintaani rauhan niin tyynen mä saan, Saimaa on illalla kauneimmillaan”. Tutut tuoksut toivottavat tervetulleeksi mökin oven avaajan. Kaikki hyvin.

Tällaisissa tunnelmissa oli nukuttu pari yötä, kun aamulla rannassa kelluva kalvo hälytti meidät saaren asukkaat hetkessä hereille. Mitä tämä on? Ei se ole öljyä, ei vaikuttanut polttoaineeltakaan, mutta selvästi jotakin Saimaaseen kuulumatonta. Netin keskustelupalstalla joku raportoi koko Saimaan olevan rasvaisen nokikalvon peitossa. Paikallinen ELY-keskus lupasi jonkun ottavan näytteet ja selvittävän, mistä on kysymys.

Olen aina ihastellut veden kirkkautta mökkirannassa. Tuntui surulliselta tajuta, että joku voisi omalla piittaamattomuudellaan viedä sen ilon monelta Saimaan rannoilla pysyvää tai vapaa-ajan asuntoa käyttävältä. Jos vedet likaantuisivat oikein kunnolla, olisi suurin ilo mökkeilystä mennyt.

Itse asiassa me täällä Suomessa olemme onnellisessa asemassa. Meidän maastamme suurin osa on edelleen erittäin puhdas. Kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin. Varsinkin Kiinassa ja Intiassa ja vastaavissa teollistuvissa maissa käydessään pystyy tuskin järkytykseltään puhumaankaan saasteista.

Vielä suurempi järkytys minulle oli joskus sen havaitseminen, miten nopeasti omakin silmä tottui noissa maissa vallitsevaan surkeuteen ja alkoi pitää sitä, jos nyt ei ihan asiaan kuuluvana, niin jotenkin osana yleistä kuvaa siellä päin maailmaa liikuttaessa. Saastumisen määrä ja pilaantuneiden alueiden laajuus tuntui musertavalta. Mistä reunasta aloittaisi? Mitä tekisi ensin, jos se olisi minun maani?

Iso osa sikäläisistä ihmisistä ei pystyisi ymmärtämään, jos yrittäisin kertoa heille Suomen luonnon puhtaudesta tai Saimaan mökkirannan veden kirkkaudesta. Ja nyt siinä kellui jotain siihen kuulumatonta.

En ole ollut lapsesta alkaen luonnonsuojelija tai kavunnut koskaan barrikadeille vihreiden arvojen puolustajien rinnalla. Olen kuitenkin tottunut liikkumaan ja pärjäämään luonnossa, purjehtinut yli kymmenen kesää Saimalla yöpyen saarten rannoissa. Nyt olen viettänyt jo viisitoista kesää saaressa mökkiläisenäkin. Omat lapset ovat siinä sivussa oppineet tekemään tulet, tunnistamaan lintuja ja nauttimaan luonnossa olosta. Ymmärtääkö meistä kukaan, minkä aarteen olemme saaneet?

Ja nyt minua huolestuttaa, että joku voisi pilata meiltä tämän. Kun keskustelen asiakkaitteni kanssa, puhumme usein siitä, että erilaiset ympäristöasiat saattavat olla liiketoiminnan kannalta joko riski tai mahdollisuus. Energiatehokkuuden parantaminen pienentää kustannuksia. Ehkäpä ympäristöinnovaatiot voisivat tuoda uusia asiakkaita ja kasvattaa liikevaihtoa.

Kun katselen omien lasteni kanssa mökkirannassa veden pinnalla kelluvaa kalvoa, mielessä liikkuvat paljon yksityisemmät ajatukset. Itse asiassa siellä liikkuvat tunteet: ilot ja surut, pettymykset tai onnen tuntemukset. Syvä sisäinen rauha tuo taas pintaan laulun sanat Saimaasta, joka on illalla kauneimmillaan. Saisimmepa nauttia siitä vielä pitkään, saisivatpa tulevatkin polvet kokea saman. Mökki ja minä olemme yhtä.

Sirpa Juutinen

Nainen, tuo ikävä ihminen

”Naiset etenevät hyvin siihen saakka, kun he toteuttavat odotuksia. Haaste tulee eteen, kun he alkavat esittää omia näkemyksiään ja käyttää valtaa.” Talouselämä-lehden päättäjänaisten kyselyssä 49 prosenttia vastasi, ettei nuorella naisella ole nyky-Suomessa samoja mahdollisuuksia edetä johtajaksi kuin nuorella miehellä.

Aiheesta on edelleen vaikea keskustella – minäkään en kovin usein omissa julkisissa puheenvuoroissani käsittele sitä. Toisten naisjohtajien kanssa puhumme siitä joskus illanistujaisten myöhäisimpinä hetkinä sen jälkeen, kunhan ensin olemme hieman alentaneet ääntämme.

Meidän on varottava tulemasta leimatuksi telaketjufeministeiksi tai kiintiöiden puolustajiksi, sillä kuka nyt sellaista haluaisi. Miesjoukossa naisen uraetenemisen esille ottaminen tuntuisi siltä, kuin yrittäisin vaatia perusteettomasti itselleni jotakin sellaista, joka minulle ei kuulu.

Minunkin pitää alkaa nyt selitellä, etten kannata sitä, että kiintiöiden avulla epäpätevät naiset nousevat tehtäviin, joita he eivät hallitse. Enkä ole varma edes siitä, ovatko kiintiöt ylipäätänsä hyvä keino edistää tasa-arvoisempia uramahdollisuuksia. Mutta jos vielä vuonna 2013 pahimpana esteenä naisten urakehitykselle pidetään miehiä suosivaa yrityskulttuuria, niin kyllä asialle voisi tehdä jotain.

Omien silmien auki saaminen – sekä meidän naisten keskuudessa että miesten joukossa – on edellytys sille, että jotain voisi alkaa tapahtua. Naisten on turha vaatia johtajapositioita itselleen ilman pätevyyttä. Sitä pitää vaatia myös miehiltä. Tahtoa ottaa vastuuta pitää olla kummallakin sukupuolella. Ilman pätevyyttä siitä tulee tyhjänpäiväistä pyrkyryyttä, mutta osaamiseen yhdistettynä tervettä kunnianhimoa ja rohkeutta.

Osaamisen ja oikeanlaisten ominaisuuksien näkyväksi tekeminen voi olla vaikeaa kulttuurissa, jossa edustamasi sukupuolen ei lähtökohtaisesti oleteta olevan johtajaksi kelpaavaa ainesta, tai jonka on osoitettava osaamisensa monenkertaisilla näytöillä toiseen sukupuoleen verrattuna.

Edelman Trust Barometerissa todettiin olemassa olevan luottamuksen merkitsevän paljon myönteisen käsityksen edelleen vahvistumisessa. Jos yritykseen luotettiin, uskoi yli puolet siitä kuulemansa positiivisen informaation jo ensimmäisellä tai toisella kerralla. Ja sama toisin päin: jos luottamusta ei ollut, lähes 60 prosenttia uskoi negatiivisen informaation olevan totta saman tien sen kuultuaan.

Näin saattaa käydä myös naisten urapolulla tilanteessa, jossa yrityskulttuuri ja headhunterit suosivat miehiä, kuten Talouselämän kyselyn vastauksista voimme lukea asioiden tilan edelleen olevan. Syvälle juurtuneet ja usein alitajuisesti vaikuttavat käsityksemme naisten ja miesten pätevyydestä johtajina ohjaavat mielikuviemme muodostumista: miehistä vahvistuvat johtotehtäviin liittyvät ominaisuudet vähäisilläkin näytöillä, naisten kohdalla evidenssiä tarvitaan huomattavasti enemmän.

Pystyäkseen murtamaan vallitsevat asenteet on naisten joko tehtävä pirunmoisesti töitä, annettava aina uudelleen evidenssiä omasta pätevyydestä ja silti on oltava jotenkin onnekas päästäkseen etenemään ihan huipulle – puolivahingossa siis.

Tuskinpa tätä ääneen myönnetään, tuskin edes aina tiedostetaan. Se kumpuaa toimintatapojen ja käsitysten kulttuurista, edustaen arvoja ja syvälle juurtunutta erottelujen järjestelmää. Tämän avulla ihminen luokittelee esimerkiksi ympäristöä ja asioita hyviin ja huonoihin tai arvottaa itseään ja muita.

Talouselämä-lehden asiasta kertovan jutun otsikkona on ”Hankalat ämmät”. Sellainen kai nyt olen minäkin: ikävä ihminen, kun otin sukupuoliasian esille. Ei hätää, olin sitä jo ennestään, lohdutan itseäni. Onneksi tulee vappu, ja voimme keskittyä mukavampiin asioihin. Skål!

Sirpa Juutinen

Hynttyyt yhteen – raportointi integroituu

Vastuuraportit ovat vuosien kuluessa kehittyneet ja valitettavasti myös usein samalla kasvaneet sellaisiksi järkäleiksi, että tottumaton lukija eksyy niiden sivuilla. Raportit kyllä sisältävät paljon hyödyllistä tietoa yrityksen kyvystä hoitaa liiketoimintaa kestävällä tavalla – pitäisi vain osata etsiä ja löytää juuri ne oikeat kohdat, joissa näistä asioista kerrotaan.

Usein ongelma myös synnyttää itselleen ratkaisun. Nyt sellaiseksi on tarjoutumassa integroidun raportoinnin viitekehys, jonka luonnosversion The International Integrated Reporting Council (IIRC)  julkaisee kommentointia varten tällä viikolla. Sen kantava ajatus on integroida taloudellinen ja ei-taloudellinen raportointi lisäarvoa tuottavalla tavalla.

Taasko uusi raportointiohjeisto, saattaa joku huokaista ja miettiä, että vastahan tässä totuttiin ajatukseen, että Global Reporting Initiative julkaisee ensi kuussa oman G4-versionsa. Kaikkiinko pitää tutustua, kaikkiako pitää noudattaa, jos jotenkin säällisesti haluaa selvitä omasta yritysvastuun raportoinnista, joka kuitenkin on vapaaehtoista.

Vastausta etsiville on hyviä ja huonoja uutisia. Huonot kertovat, etteivät kaksi edellä mainittua viitekehystä ole edes ainoita kehitteillä olevia, vaan myös Euroopan unionilta on odotettavista ohjeistusta. Hyvät uutiset puolestaan löytyvät siitä, että jollakin aikavälillä eri raportointiohjeistot alkavat harmonisoitua keskittyen raportoitavien tunnuslukujen runsauden sijasta niiden olennaisuuteen.

Ehkäpä tässä kohtaa kannattaa pysähtyä ajattelemaan, mitä merkitystä yritysvastuun raportoinnilla ylipäätänsä on. Kun se ei ole lakisääteistä, tarkoittaa se mielestäni sitä, että yrityksessä voidaan aidosti hakea raportoinnista apua sekä yrityksen johtamiseen että tärkeistä asioista keskeisille sidosryhmille, kuten sijoittajille, kertomiseen.

Nopeimmin tähän suuntaan näyttäisi olevan menossa integroidun raportoinnin konsepti. Sen mukaan raportoivan yrityksen johto muodostaa itselleen näkemyksen, mistä eri tekijöistä yrityksen nykyarvo sekä tuleva arvo keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä muodostuu. Tieto yrityksen arvonmuodostuksen keskeisistä tekijöistä mahdollistaa johtamisen ja kehittämisen fokuksen keskittymisen oikeisiin asioihin. Tästä sijoittajatkin ovat kiinnostuneet.

Iso joukko pilottiyrityksiä (85 yritystä ja 50 sijoittajatahoa) on testannut integroidun raportoinnin viitekehystä. Testauksen perusteella viitekehys toimii kuten on tarkoitettukin. Pilotoinnin tuloksista löytyy lisätietoa IIRC:n nettisivuilta.

Useimmissa yrityksissä ollaan kuitenkin vielä kaukana integroidusta raportoinnissa, sillä onnistuakseen se edellyttää yritysvastuuasioiden ja taloudellisten asioiden integroitumista johdon ajattelussa ja päätöksenteossa. Aikaisemmin yritysvastuun eri osien tuottaman taloudellisen lisäarvon arvonmuodostusta ei ole pystytty kunnolla laskemaan, jolloin yritysvastuuinvestointien tuotto-odotusta ja takaisinmaksuaikaa ei ole voitu arvioida. Nyt onneksi menetelmiä on jo tähänkin. Sen vuoksi uskonkin myös ajattelun ja päätöksenteon integroitumisen olevan mahdollista.

Raportoinnissa taloudellisten ja ei-taloudellisten tunnuslukujen integroiminen voi tarkoittaa samaa kuin kahden pitkään erillään asuneen yhteen muuttaminen. Vain ne tavarat kannattaa säilyttää, joilla on merkitystä ja arvoa. Monesta turhasta pitää luopua, koska kaiken säilyttämistä ei tilakaan oikein salli, eikä siinä muutoinkaan olisi mitään järkeä.

Hyvä – tai mielellään jopa parempi – lopputulos on kuitenkin vain siinä tapauksessa, että kaikki toteutetaan ymmärryksellä ja tyylillä. Tällöin hynttyiden yhteen lyöminen saattaa tehdä uudesta versiosta entistä ehomman. Sellaisen, jossa kahden vanhan yhdistyminen onkin enemmän kuin osiensa summa. Tämä juuri erottaa ns. yhdistetyn ja aidosti integroidun raportin toisistaan.

Sirpa Juutinen